Vikatikkejä

maanantaina, joulukuuta 21, 2009

Hei, nimeni on Katja ja olen askartelija

Lopetin joulukorttien tekemisen muutama vuosi sitten kun askartelu lähti lapasesta. Itse tehdyt kirjekuoret taisivat olla se viimeinen tikki. Korttien sijaan olen kirjoittanut joulukirjeitä*.

Askartelu on kuitenkin addiktio, ja kaikesta tsempistä huolimatta sitä välillä sitä vaan repsahtaa. Kiitos Martha Stewartin** keksin näpertää lasten opettajille ja hoitotädeille kivat rasiat, joiden sisällä on pipareita ja suklaata***. Näitä rasioita syntyi reilu 10 kpl ja tätä kuvaa edelsi kuumeinen kaavan etsintä netissä ****, oman kaavan suunnittelu ja sen piirtämisen puhtaaksi Illustratorilla (tsiisus!), leikkausta ja liimausta ja "älä koske niihin, ne on äidin askarteluja!" -karjahtelua, peittävän valkoisen geelikynän etsintä (Sinellistä löytyi) ja juuri oikean piparinruskean paperin hakua. Eli aletaan taas lähestyä pistettä, jossa askarrellaan verenmaku suussa ja mennään metsään niin että kuusikko pölisee. Mistähän löytyisi tukiryhmä meille, joilla on kuusi paria saksia pelkkää askartelua varten?






Kun kaksipuoleinen teippi vihdoin loppui ja geelikynästä loppui muste, neuloin vähän ***** ja leivoin muutaman piparin. Tai kaksisataa. Pipareiden koristelu on melkein kuin askartelua, ja välineurheilua siitä tulee kun hankkii tyllasarjan ja karamellivärejä. Alla on kuva lumihiutaleipipareista, joissa on looginen pinkki kuorrutus. Valitettavasti en ennättänyt napata kuvaa possupipareista, joihin pursotin koristeellisin kirjaimin A(H1N1). Possut menevät työpaikkani jouluglögeille. Ja ei, en työskentele terveydenhoitoalla.



Lapsetkin taitavat olla huolissaan tästä addiktiosta. Etsin kaksi viikkoa vatkaimen toista vispilää, kunnes kuopus 4v arveli vaikean näköisenä, että ehkä joku on ihan vahingossa heittänyt sen roskiin. Siis ihan selkeästi sama juttu, kun alkoholisten lapset piilottelevat niiden pulloja. Teinkö nyt väärin, kun annoin esikoisen koristella pari piparkakkulaatikkoa opettajilleen, ja annoin lasten osallistua piparkakkutalon tekoon? Siirränkö mä nyt addiktioni seuraavalle sukupolvelle?

Postauksen lopuksi linkki blogiin, joka saa itkemään: Parolan asema. Mä olen päättänyt uskoa, että blogi on jonkun askartelufirman markkinointikikka ja sitä vääntää hiki hatussa viidentoista hardcore-artesaanin työryhmä. Jos sitä ihan oikeasti tekee yksi ihminen, joka osaa ja keksii nuo kaikki ihanat jutut, mä en vaan ala.




* jonka vuoksi olen ollut pakotettu lukemaan omia Facebook-päivityksiäni viimeisen vuoden ajalta, jotta saan aineistoa kirjeeseen. Päivitysten perusteella lapseni ovat tihulaisia ja minulla nopeasti rapistuva suomen kielen taito.


** joka on nykyään syypää kaikkeen kotirouvahenkiseen välineurheiluun, jota keksin harrastaa

*** ja arvatkaa kuka melkein laittoi valmiit rasiat eteisen lattialle valmiiksi eilen illalla, jotta varmasti muistaa ottaa ne mukaan - eteisen lattialämmitys olisi tehnyt gutaa suklaille ja pipareiden sokerikuorrutukselle.

**** luonnollisesti ei työaikana...

***** sillä tämähän on neuleblogi

keskiviikkona, marraskuuta 18, 2009

Vilkaisu tulevaisuuteen

Harva osaa oikeasti ennustaa, mutta väitän, että minun tulevaisuuteni on tämä.

keskiviikkona, marraskuuta 11, 2009

Rokotejonossa ei voi neuloa*


Haimme kuluneella viikolla possupiikit koko perheelle (paitsi miehelleni, joka ei onnistunut kuulumana yhteenkään riskiryhmään). Olimme varustautuneet tuntikausien värjöttelyyn räntasateessa eikä pihalla ollutkaan jonoa! Jono oli kuitenkin sisällä ja lapset hikoilivat kärttyisinä villahaalareissaan**, jotka me jonovalistuneet olimme heille pukeneet. Itse asiassa minä olin pukenut lapset kuin Antarktis-lomaa varten ja nalkuttanut kerrospukeutumisesta miehellekin, ja unohdin sitten itse piponi ja lapaseni*** työpaikalle. No, niitä ei tarvittu.

Oli minulla mukana neuletyökin****, mutta mä en osaa neuloa jos kyynärpäät roikkuvat tyhjän päällä, kuten jonossa seisoessa tekee. Niinpä seisoin jonossa ja luin***** ja mieheni vei lapset istumaan odotustilaan, jossa yritti estää heitä nuolemasta ovenkahvoja ja tekemässä kaikkea muuta älytöntä, jota alle kouluikäiset keksivät tehdä pandemia-aikaan.

1,5 tunnin jonotuksen jälkeen pääsin ilmoittautumistiskille, jossa minulle ojennettiin vuoronumero****** ja käskettiin seurata vihreää viivaa rokotusalueelle. Sieltä löytyi istumapaikat (huraa!) ja mä kaivoin repun pohjalta evääksi varaamiani suklaakeksejä******* ja valmistauduin ottamaan selvää, millä adjektiiveilla kirjoilija kuvailisi sankariparin seuraavaa intiimiä kohtaamista********, kun meidät jo kutsuttiin sisälle.

Nyt on käpälä kipeä, mikä on kurjaa, koska näin rokotuksen saaneena olisi hyvä syy vanua sohvalla neulomassa ja katsomassa Sinkkuelämän uusintoja. Luminen on edennyt vyötärölle asti ja kun viimeksi pysähdyin laskemaan silmukoita, huomasin, että silmukkamäärä on jossakin kahden koon välimaastossa enkä mä millään löytänyt kohtaa, jossa olisin neulonut eri tavalla kuin ohjeessa *********. Noin yhden epätoivoisen tunnin jälkeen joku pieni ääni muistutti, että ehkä tämä ohjeprintti on se ensimmäinen versio, eikä se viimeisin josta oli korjattu muutama laskuvirhe. Onneksi oli. Olin vähällä purkaa taskuun asti.

Yksi virhe sieltä kyllä löytyi: mä jouduin neulomaan taskuliitoskohdan kahdesti ja purkamisen jälkeen toinen sivusaumaa merkannut silmukkamerkki oli loikannut neljä silmukkaa väärään suuntaan. Joten muutama kavennuskin on vähän siellä sun täällä. Päätin, ettei sitä kukaan huomaa ********** ja jatkoin vaan ihan pokkana.


* epätoivoinen aasinsilta neuleblogi-nimikkeen tueksi
** huomaa: toinen neuleviittaus
*** kolmas neuleviittaus - kyllä, tämä selvästi on vielä neuleblogi!
**** koska niin kuuluu tehdä, jos on olevinaan neulebloggaaja
***** Nora Robertsin kirjaa, jota piti vähän väliä peitellä piiloon ettei takanani seisova huomaa niitä viiden sivun mittaisia hekumallisia kuvauksia.
****** ja kerrottiin, että rokotushoitajat kutsuvat nimellä. Mä en ole vieläkään tajunnut, mikä järki siinä systeemissä oli.
******* Terveellisen ruuan kanssa ei nyt vaan kannata jonottaa ikäviin toimenpiteisiin. Joku outo söi siellä porkkanoita!
******** "Hitaasti ja silkinpehmeästi, voimakkaasti ja määrätietoisesti he liikkuivat yhdessä..." Kirjailijaa ei voi syyttää ainakaan pihistelystä adjektiivien suhteen. Ehkä hän omistaa synonyymisanakirjan.
********* ja muistin kyllä tuskallisen kirkkaasti, miten yksi lauantai-ilta join valkkaria ja koin ihan mahtavan neuleflown, mikä näin jälkikäteen ajatellen saattoi olla huono yhdistelmä.
********** koska mä epäilemättä teen pahempiakin virheitä tässä työssä.

keskiviikkona, marraskuuta 04, 2009

On tämä edelleen neuleblogi, ainakin melkein

Pikkujoulusesonki lähestyy. Koska minulla oli viime vuonna lieviä aikatauluongelmia, voisin olla nyt kaukaa viisas ja neuloa valkoisen pikkuboleron, joka sopii kaiken kanssa. Ostin jopa langat siihen* ja olen melko varma, että muistan minne ne jemmasin**.

Huomenna olisi jopa aikaa neuloa, sillä kuopus on kuumeessa*** ja huomenna on minun vuoroni pitää kotiparantolaa pystyssä. Valitettavasti potilas ei halua katsella äidin kanssa Täydellisiä naisia tai muita kehittäviä sarjoja, vaan vaatii niitä tuhat kertaa nähtyjä muumeja, eikä muumien seurassa nyt vaan voi neuloa ****.

Boleron neulomisen sijaan taidan päätyä taas leipomaan. Martha Stewartia katsoessa tulee aina olo, että pikkuleipien leipominen on so easy and wonderful *****. Täydellistä ja hermoja rentouttavaa pikkuleipäohjetta en ole vielä löytänyt, mutta näitä aamusämpylöitä voin suositella lämpimästi. Teen sämpylät valmiiksi jääkaappiin illalla, ja heti herättyäni nostan sämpylät pöydälle nousemaan ja nappaan uunin päälle. Uuni on valmis kun olen saanut kammattua naamani, ja sämpylät paistuvat sillä aikaa kun saan hermoromahdusta vaatekaapilla ******.


(Joku on sanonut, että matkiminen on vilpittömin ihailun muoto. Kiitokset tytölle hauskasta alaviiteformaatista.)


* tai ainakin muistelen käyttäneeni tuota tekosyytä, kun tuli äkillinen himo ostaa ohutta alpakkaa

** ne ovat kenkälaatikossa sohvan alla, kahden lankapussin, äänekkään kauko-ohjattavan lelun ja parittoman, päättelemättömän lapasen vieressä.

*** ja se EI ole sikainfluenssaa, ellei se siitä neljän tunnin huviretkestä terveysaseman päivystyksessä jäänyt matkamuistoksi

**** sillä jos vielä kerran joudun katsomaan, kuinka Ninnistä tulee taas näkyvä, puren neulepuikkoni poikki eivätkä ne ole a) bambua tai b) ohuita.

***** ei muuten ole, ainakin jos ei laita taikinaa vuorokaudeksi jääkaappiin vaan yrittää kaulita sitä heti.

****** ja koska tuossa vaiheessa olen jo myöhässä, en nauti tuoreita sämpylöitä kiireettömällä aamupalla vaan tungen kuumat sämpylät käsilaukkuuni ja syön ne jäähtyneinä ja litistyneinä työpöytäni ääressä - mutta hyviä ne ovat silti.

sunnuntaina, syyskuuta 13, 2009

Tuhjaajaneulojan paluu


Suunnittelematon bloggaustauko vain venyi ja venyi, ja voisin toki esitellä tekosyyn jos toisenkin - mm. nopea ja näppärä ilmainen kuvaohjelma muuttui päivityksen myötä hitaaksi ja hankalaksi, ja kamera vietti kaksi viikkoa kesälomasta saksalaisen byrokratian armoilla lentokentän löytötavaratoimistossa. Totuus kuitenkin on, että jonkinlainen bloggausplääh iski. Tuntui tylsältä tiedottaa langanostosta, kun ei ostanut mitään hienoa/kallista/harvinaista, enkä keksinyt mitään uutta sanottavaa seiskaveikasta neulotuista sukista ja lapasista (jotka toki ovat tarpeellisia, kun asuu näillä leveysasteilla ja taloudessa asuu kaksi lasta, jotka tapaavat kasvaa tasaisesti ja hukata lämpimiä asusteitaan säännöllisin väliajoin).



Jotain on silti valmistunutkin. Tytär sai mummoneliöistä virkatun peiton. Pinkkisävyistä 7V-polkkaa ja valkoista peruseiskaveikkaa. Tykkäsin itse kovasti väriyhdistelmästä, joka on yllättävän raikas ja harmoninen, vaikkei peitossa taatusti ole kahta samanlaista ruutua. Peitto on palvellut retkialustana, leikeissä telttakankaana, viittana, lentävänä mattona ja jopa ruutuhyppelyalustanakin, ja täyttänyt hyvin tehtävänsä.
Mummoneliöissä on jotain terapeuttista. Malli on niin läpeensä tuttu, että sitä voisi virkata vaikka unissaan tai pimeässä leffateatterissa. Ja yhdessä illassa valmistuu monta neliötä. Plussaa siitäkin, ettei sylissä tarvitse kannatella kilon painoista, valuvaa käsityötä, joka vetää niskat umpijumiin. Jossakin sohvan alla muovipussissa piileksii kolmessa eri koossa kokoelma valkoinen-herneenvihreä-tummanharmaa -sävyisiä neliöitä, joista tulee isona torkkupeitto olohuoneen sohvalle. Virkkaan niitä aina välitöinä lasten sukkien ja lapasten välillä. Ehkä sekin valmistuu, ennen kuin keksin sisustaa olohuoneen uusiksi ja vaihtaa värit joksikin ihan muuksi.

malli: Sylvi
langanmenekki: vähemmän kuin ohjeessa, koska neuloin ohjeistusta lyhyemmät hihat eikä tiheys ihan täsmännyt korkeussuunnassa
lanka: Novita Mambo

Tämä neule on oikeastaan se, jonka vuoksi katkaisin bloggaustauon. Kun samana viikonloppuna kaksi ihmistä kyseli, sainko takkia koskaan valmiiksi, totesin että on aika patistaa Sylvi ulos kaapista. Mari Muinosen nerokas takkimalli oli ihana neuloa ja näyttää hyvältä, mutta on jäänyt toistaiseksi vähälle käytölle. Se valmistui loppukeväästä ja vasta nyt säät alkavat olla sopivat sille.
Aloitin eilen Marin toisen takkimallin, Lumisen, neulomisen. Tikutin ensimmäistä hihaa hurmoksessa koko illan ja pitkästä aikaa teki mieli jäädä neulomaan pikkutunneille.


Ja kehtaanko tunnustaakaan (onhan tämä sentään neuleblogi...): olen tehnyt syrjähypyn skräppäyksen puolelle. Tarvikkeisiin on palanut rahaa jo kolminumeroinen summa, mutta tuloksia ei ole vielä paljoa esitellä.

sunnuntaina, maaliskuuta 22, 2009

Harvinainen neuleongelma Sylvin ohjeen kanssa

Nyt on hätätilanne.

Esikoinen aloitti eilen illalla ja kuopus jatkoi aamulla. Saldo: oksennusta kolmella matolla (joista yksi Ikean ei-kestä-vesipesua-ja-pesula-laskuttaa-maton-ostohintaa-enemmän -karvalankamatto), ripulikakat sohvalla (halleluja irtopäälliset!) ja kolmas pykkikoneellinen pyörimässä. Valitettavasti yksi oksennus osui kylpyammeen reunalla kuivamassa olleisiin ulkovaatteisiin - pyykkiin jonottaa tällä hetkellä kaksi settiä toppavaatteita, kurahousuja, talvikenkiä ja pipoja.

Myös suklaanhimo on toistaiseksi kadonnut (kokeile itse katsoa, kun lapsi oksentaa puoliksi sulanutta suklaamunaa wc-pöntön VIEREEN ja joudut pesemään sitä vanhasta vessaharjasta).

Todellinen hätä on kuitenkin se, että kuopus oksensi Sylvin ohjenivaskan päälle (täpärästi ohi neulekorin). Toisaalta eipä tässä pahemmin taida ehtiä neulomaan.

tiistaina, helmikuuta 24, 2009

Huonoa karmaa

Mulla on huono autokarma. Lauantaina hajosi auto (liikennevaloihin, luonnollisesti) ja tänä aamuna bussi. Bussi tosin sinnitteli mun pysäkilleni asti, joten muhun se ei vaikuttanut, mutta muut matkustajat eivät hurranneet.

Autossa on mekaanikon mukaan vedet ja öljyt sekaisin. Ei kuulosta kalliilta, mutta ilmeisesti on. Mieheni kertoi yksityiskohtaisesti, miten vika korjataan, mutta pitää tunnustaa että joskus kolmannen lauseen jälkeen laitoin näytönsäästäjän päälle ja vain nyökyttelin sopivissa kohdissa. Vika on korjattavissa, se tieto riittää toistaiseksi. Ehkä mä kiinnostunut yksityiskohdista enemmän kun lasku tulee.

Sylvistä on valmiina kaksi hihaa ja 20 cm takakappaletta. Takakappaleen neulominen on uskomattoman addiktoivaa ja malli kerrassaan nerokas. Harmin paikka, että Novita lopettaa malliin sopivan Mambo-langan valmistuksen. Langan puolesta on kerätty adressi ja toivon, että se riittää palauttamana langan tuotantoon.